Nuorten tulevaisuusseminaari kokoontui 10.–12. huhtikuuta 2026 Espoon Hotelli Korpilammelle pohtimaan kirkon tulevaisuutta. Seminaarin pääviesti päättäjille on selvä: kirkon on aika siirtyä nuorten muodollisesta kuulemisesta aitoon kumppanuuteen ja matalan kynnyksen tukeen.
Seminaariin osallistui noin 300 henkeä, joista nuoria oli noin 200. Mukana oli edustajia sadasta eri seurakunnasta. Tapahtuman järjestivät Lasten ja nuorten keskus sekä NAVI (Nuori aikuinen vaikuttaa kirkossa), ja sen suunnittelusta vastasi nuorista koostuva Semmatiimi. Tilaisuudessa vierailivat myös ministeri Mika Poutala sekä piispat Kaisamari Hintikka ja Matti Salomäki kuulemassa nuorten näkemyksiä.
Ensi vuonna tulevaisuusseminaari järjestetään Espoon Hotelli Korpilammella 9.–11.4.2027.
Kuuleminen ei riitä, tarvitaan aitoa kumppanuutta
Seminaarissa nousi toistuvasti esille ero kuulemisen ja kuuntelemisen välillä. Nuoret kokevat, että heidän ajatuksiaan kyllä kerätään, mutta ne eivät aina johda muutokseen – eikä heille kerrota, mihin ehdotukset ovat päätyneet.
Seminaarin jälkeen nuoret veivät viestinsä suoraan kirkon päättäjille. 5.-6. toukokuuta joukko nuoria matkusti Turkuun kirkolliskokoukseen esittelemään suosituksensa ja käymään vuoropuhelua kirkon ylimmän päättävän elimen edustajien kanssa. Siellä haastatellut Amanda Ahlgren, 25, ja Taiken Siltanen, 17, avasivat, mitä aito kumppanuus heille käytännössä tarkoittaa.
Taiken kuvaa ilmiötä tarkasti: “Tärkeää olisi, että päättäjät huomaisivat kuulemisen ja kuuntelemisen eron. Päättäjien rooli olisi tavallaan sekä kuulla meidän ajatuksia, mutta myöskin kuunnella meitä ja ottaa ehdotuksia vastaan. Ja viedä ne eteenpäin sellaisena, että ne ovat tulleet meiltä eivätkä ole vaikkapa lisäperusteluja omiin mielipiteisiinsä.”
Taiken jatkaa, että palautteen puuttuminen on konkreettinen ongelma: “Me ollaan jaettu suhteellisen aktiivisesti eri hallintoelimissä meidän mielipiteitä, ja tuntuu että me pystytään niitä jakamaankin hyvin, mutta sitten se jääkin siihen: me annetaan ehdotus mutta ei kuulla takaisin mihin se on edennyt, tai onko ylipäätään edennyt.”
25-vuotias Amanda, joka osallistui seminaariin ensimmäistä kertaa Turusta, antaa esimerkin siitä, millaista aito vaikuttaminen parhaillaan on: “Me haluttiin seurakunnassa järjestää yksi leiri, ja ajateltiin että nyt varmaan haaveillaan liian isosta… mutta sitten vietiin ajatus meidän nuorisotyöntekijälle, sitten se meni ylöspäin ja saatiinkin yksi suurleiri. Siinä mun mielestä näkyy se, että pystyy oikeasti vaikuttamaan.”
Seminaarissa nousseet suositukset:
Nuorten vaikuttajaryhmät osaksi todellista päätöksentekoa
Nuorten vaikuttajaryhmien rooli on nostettava muodollisesta osallistumisesta todelliseksi vaikuttamiseksi, jotta nuorten ääni kuuluu kirkon kaikilla tasoilla. Tämä edellyttää, että vaikuttajaryhmille myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus kaikissa seurakuntien ja hiippakuntien päättävissä elimissä, jolloin he ovat mukana siellä, missä linjaukset tehdään. Nuoria on kuultava asiantuntijoina kaikissa merkittävissä kysymyksissä, kuten talous- ja kiinteistöasioissa, eikä heidän vaikuttamismahdollisuuksiaan saa rajata ainoastaan perinteiseen nuorisotyöhön.
Jotta vaikuttajaryhmät edustaisivat nuorten moninaisuutta aidosti, on ryhmiin rekrytoitava aktiivisesti nuoria eri taustoista, mikä rikastuttaa päätöksentekoa uusilla näkökulmilla.
Jotta kynnys osallistumiseen olisi mahdollisimman matala, vaikuttamisen tavoista ja mahdollisuuksista on kerrottava selkeästi jo rippikoulun aikana.
Talouden painopisteen muutos
Nuorten osallisuus ei tarkoita vain nuorisotyön sisältöjä, sen on ulotuttava myös ”koviin” päätöksiin. Taiken muistuttaa, miksi juuri nuorten näkökulma on tässä välttämätön: ”Kaikki ne niin sanotut kovat ja isommat päätökset mitä tehdään, kun tämmöisissä kovissa päätöksissä haetaan usein pitkäjänteisyyttä, niin siinä vaiheessa ne päätökset alkaa koskeakin enemmän nuoria, koska nuoret näkee ne jälkivaikutukset. Ne koskee enemmän nuoria, jotka sitten elävät näkemään mitä ne saavat aikaan.”
Amanda tiivistää, miksi kiinteistöpäätöksistä ei saa päättää ilman nuoria: ”Jos puhutaan jostain kiinteistöistä, niin se voi olla se paikka missä nuoret hengailee ja se paikka on monelle nuorelle tosi tärkeä. Jos huomataan, et nuoria kuunnellaan myös vaikeissa asioissa, niin sitten on ehkä kans isompi todennäköisyys, että nuoret jää sinne kirkkoon.”
Kun taloudellinen tilanne vaatii sopeuttamista, mahdolliset säästöt on kohdistettava ensisijaisesti kiinteistöihin ja hallinnolliseen byrokratiaan, ei nuorten kohtaamiseen. Varakkaiden seurakuntien tulisi tukea taloudellisesti heikommassa asemassa olevia seurakuntia, jotta laadukas toiminta ei jäisi kiinni postinumerosta tai paikallisesta verokertymästä.
Mielenterveyden tuki osaksi perustoimintaa
Kirkolla on ainutlaatuinen mahdollisuus olla nuorelle psyykkisesti ja hengellisesti turvallinen paikka. Amanda kuvaa, mitä se käytännössä tarkoittaa: ”Näytetään nuorille, et saa tulla ihan omana itsenään sinne, että ei tarvitse muuttua. Seurakunnan työntekijät on olleet kouluissa, ja se aiheuttaa sen, että saa sen suhteen niihin työntekijöihin. Ja sitten on myös helpompi saada apua, jos on jotain vaikeuksia. Tuntuu vähän siltä, että välillä seurakunnassa työntekijät on kuin ekstra-vanhemmat, jotka katsoo, et kaikki on hyvin.”
Taiken laajentaa näkökulmaa: kun kirkko profiloituu yleisen hyvinvoinnin tukijana, se madaltaa kynnystä myös niille, joilla ei ole ennestään kirkollista taustaa: ”Jos kirkko pystyy ilmentämään itsensä sellaisena toimijana, joka on yleisen hyvinvoinnin tukena, siinä ei tulisi sellaista ennakkoluuloa, vaan enemmän sellainen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen vastuullisuus ja nuorista huolehtiminen. Silloin sitä voisi ilmentää semmosena turvallisena piirinä riippumatta siitä, onko vaikka opillisesti samaa mieltä uskonnoissa.”
Seurakuntien on integroitava mielenterveyden tuki entistä vahvemmaksi osaksi kaikkea perustoimintaa. Tämä edellyttää ennen kaikkea työntekijöiden ja isosten osaamisen varmistamista; säännöllinen koulutus antaa välttämättömät valmiudet kohdata nuorten mielen hyvinvoinnin haasteita arjessa.
Rippikoulun sisältöjä on uudistettava entistä sensitiivisemmiksi ja turvallisemmiksi – myös iltaohjelmien sketsien ja opetuksen osalta. Omien päällekkäisten palveluiden rakentamisen sijaan seurakuntien tulisi vahvistaa jo olemassa olevia valtakunnallisia mielenterveyspalveluita, ja kolehtivarat tulisi ohjata kohdennetusti nuorten mielenterveystyöhön.
Yhdenvertainen ja saavutettava seurakunta
Seurakunnan toiminnan on oltava taloudellisesti saavutettavaa. Tämä tarkoittaa panostamista maksuttomaan toimintaan sekä selkeitä ja täysin leimaamattomia maksuvapautuksia, joiden avulla varmistetaan, ettei kenenkään osallistuminen jää kiinni taloudellisesta tilanteesta.
Kirkon on oltava psyykkisesti ja sosiaalisesti turvallinen paikka, jossa erityisesti vähemmistöt, kuten sateenkaarinuoret, tulevat kohdatuiksi arvostavasti. Turvallisemman tilan periaatteiden noudattaminen ja näkyvä viestintä, kuten sateenkaaripinssien tai muiden symbolien käyttö, ovat tärkeitä signaaleja siitä, että jokainen on tervetullut omana itsenään.
Osana laajempaa yhdenvertaisuustyötä on tärkeää edistää myös tasa-arvoista avioliittoon vihkimistä kaikissa seurakunnissa. Seurakuntien on sitouduttava myös järjestämään säännöllistä ja jatkuvaa yhdenvertaisuuskoulutusta koko työyhteisölle sekä vapaaehtoisille, mikä takaa ammattitaitoisen ja sensitiivisen otteen kaikessa kohtaavassa työssä.
Seurakuntavaaleissa nuoret ehdokkaiksi
Seurakuntavaalien kynnyksellä on elintärkeää rakentaa kirkkoa, jossa nuoret eivät ole vain tulevaisuuden lupauksia, vaan tämän päivän todellisia vaikuttajia. Jotta kynnys ehdolle asettumiseen madaltuisi, nykyisten päättäjien ja työntekijöiden on otettava aktiivinen rooli nuorten rohkaisemisessa ja tarjottava tukea toisinaan monimutkaistenkin hallintorakenteiden ymmärtämiseen.
Kyse ei saa olla vain näennäisestä osallisuudesta tai nuorten käyttämisestä vaalien ääniharavina, vaan heille on taattava aidot vaikuttamisen paikat neuvostoissa ja muissa hallinnollisissa elimissä.
Jotta nuoren elämäntilanne ja luottamustoimen hoitaminen saataisiin sovitettua yhteen mahdollisimman joustavasti, on hallintoelinten kokouksiin tarjottava mahdollisuus osallistua etäyhteyksien välityksellä.
”Kohtaa nuoria niin, että he tuntevat sen”
Kirkolliskokoukseen osallistuneilta nuorilta pyydettiin yhtä viestiä, jonka he toivovat jokaisen kirkon päättäjän ottavan sydämeensä. Amandan viesti on yksinkertainen ja lämmin: ”Kohtaa nuoria sillä tavalla, että nuoret oikeasti tuntee sen, että välität. Koska jos näyttää välittävänsä, niin sillä on suuri merkitys monelle nuorelle.”
Taiken muistuttaa rakenteellisesta vastuusta: ”Kaikki päätökset mitä tehdään, niin ne koskee eniten nuoria riippumatta aiheesta, koska nuoret kantaa vastuun ylläpitää sitä järjestelmää, mikä perustuu niihin päätöksiin, jotka nyt ihmiset tekee.”
Ensi vuotta ajatellen molemmilla on selvä toive: ei ”me ja he” -asettelua, vaan kirkko yhdessä. Taiken tiivistää: ”Että meitä kohdataan kunnioittavasti ja voidaan toimia yhteislinjalla.”
Nuoret eivät ole vain kirkon tulevaisuus, vaan he ovat kirkon nykyhetki. Aito arvostus nuorten tekemää työtä kohtaan tulee osoittaa konkreettisesti: kiitoksella, palkkioilla ja huolenpidolla.