Monissa seurakunnissa pohditaan, miten kirkkotilaa voisi kehittää lapsia houkuttelevaksi, elämykselliseksi ja hengellisesti rikkaaksi ympäristöksi. Huhtikuun Pieni on Suurin -lehti sukeltaa kirkkotilojen kehittämiseen.
Katso tilaa ”sammakkoperspektiivistä”
Lapsilähtöinen kirkkotila alkaa siitä, että aikuinen katsoo sitä lapsen korkeudelta. Helsingin Paavalin seurakunnan varhaiskasvatuksen johtaja Tuija Heinonen haastaa työntekijöitä katsomaan kirkkosalia lapsen silmin: näkyykö sieltä muuta kuin korkeita penkkien selkänojia?
”Pohdin myös, millaisia varhaisiän tunnemuistoja lapselle jää kirkosta. Miltä täällä tuntuu ja tuoksuu? Miten perheet ylipäätään otetaan vastaan? Entä miten vanhempi kokee tilan?”
Heinonen kehittää Paavalinkirkon lastentilaa keskeisenä osana opinnäytetyötään.
”Uudistamisessa suosin yhteiskehittämistä. Prosessissa huomioidaan niin perheiden, seurakuntaneuvoston kuin Museovirastonkin näkemykset. Ja luonnollisesti kehittämisessä ovat mukana kaikki seurakunnan työntekijät.”
Tampereen Lasten katedraalissa lapsilähtöinen tilasuunnittelu on viety pitkälle.
”Lasten katedraalin toiminta pohjautuu lasten oikeuksiin, ja täällä kaikki toiminta on lapsilähtöistä. Arvopohjana ovat kristilliset arvot ja vahvat juuret”, sanoo katedraalin toiminnasta vastaava varhaiskasvatuksen ohjaaja Mari Sunell.
Alun perin Finlaysonin henkilökunnan rukoushuoneeksi rakennettu kirkkorakennus näyttää pienen silmin niin valtavalta, että lapsi voi syystäkin kutsua sitä katedraaliksi.
Leikki ja tarinat tienä pyhään
Kirkkotila ei ole vain hiljentymistä varten, vaan se on rikas oppimisympäristö. Lasten katedraaliin on lisätty pikkuhiljaa katsomuskasvatuksen mukaista toimintaa, jotta lasten kirkko voisi palvella yhä paremmin kaikkia päiväkotiryhmän lapsia. Esimerkiksi lasten katedraalin pääsiäis- ja joulukirkot ovat edelleen erittäin suosittuja.
Tilana Finlaysonin kirkko houkuttelee lasta tutkimaan, leikkimään ja ihmettelemään ikuisia tarinoita. Kirkko onkin tunnettu kerrontanukeistaan, joiden avulla lapset pääsevät sisälle Raamatun kertomuksiin. Nukeilla ei ole kasvoja, jotta ne voivat kunkin lapsen mielikuvituksessa kokea erilaisia tunteita.
Leikki on lapsen tapa jäsentää maailmaa ja hengellisyyttä.
”Alttarirakennelmaan tai -teokseen, jos sellainen tänne Paavaliin tulee, etsisin toiminnallisia elementtejä – tutkittavaa, kokeiltavaa ja ihmeteltävää. Enkä laittaisi alttarin eteen pieniä penkkirivejä, vaan suosin ratkaisuja, jotka mahdollistavat leikin ja liikkeen”, Heinonen korostaa.
Lastentilan uudistuksessa hän etsii ”punaista lankaa” kirkon omasta arkkitehtuurista, lähiympäristöstä ja symboliikasta, kuten valaisimien simpukkakuviosta.
Musiikkia ja aistielämyksiä kirkkotilaan
Seurakuntien muskaritoimintaan on tyypillisesti käytetty enemmän muita seurakunnan tiloja kuin kirkkoa. Siitäkin huolimatta, että kirkko voi tarjota toiminnalle aivan erityisen akustisen ja spirituaalisen ulottuvuuden.
Kirkkotilassa järjestetty muskaritoiminta herätti Aino-Elina Kilpeläisen pohtimaan, mitä lisäarvoa toimintaan voisi tuoda kirkkotilassa järjestetty virsilaulu. Kiinnostus kiteytyi lopulta ”Lintu emon siiven alla” -väitöskirjaan (2022), jossa Kilpeläinen tutki kirkkotilassa toteutettavaa vauvamuskaritoimintaa Suomen ja Tanskan evankelisluterilaisissa kirkoissa.
”Nähtyäni, miten vauvamuskari toimi Tanskassa, olen halunnut myös Suomessa rohkaista entistä laajempaan ja rohkeampaan kirkkotilan käyttöön. Koen tärkeäksi, että jo pienellä lapsella on mahdollisuus päästä luomaan suhdetta pyhänä pidettyyn kirkkotilaan, joka on sekä merkittävää aineellista kulttuuriperintöä että kristillistä perintöä”, sanoo Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtorina toimiva Kilpeläinen.
Paavalissa kirkkotilaa on käytetty uudella tavalla muun muassa suosituissa Urkumusiikkia vauvoille -hetkissä. ”Silloisen kanttorimme Ruut Kiisken kanssa syntyi idea konseptista. Emme kutsu näitä tilaisuuksia konserteiksi, jotta kynnys olisi matala. Nautimme äänimaisemasta vauvojen ehdoilla. Alttarin tuntumassa saa pötkötellä tyynyillä ja salin takaosassa vaikkapa syöttää vauvaa. Tai vain hengailla, ilman osallistumispaineita”, Heinonen kertoo.
Tällaiset hetket voivat toimia siltana jumalanpalvelukseen.
Vauhtivarpaat eivät haittaa
Yksi suurimmista kynnyksistä perheille on pelko lapsen äänistä kirkossa. Sekä Lasten katedraalissa että Paavalinkirkossa viesti on selvä: vauhtivarpaat ja elämän äänet kuuluvat kirkkoon.
”Me emme vaadi hiljaisuutta, vaan elämme lasten ehdoilla”, toteaa Mari Sunell ja lisää: ”Kun lapsi tuntee olevansa tervetullut omana itsenään, syntyy positiivinen tunnemuisto, joka kantaa läpi elämän.”
”Ja kyllä lapset osaavat myös hiljentyä. On vain luotava siihen otollinen ympäristö. Kertojan taito on saada yleisö hyppysiinsä. Oikeanlaisella kerronnalla saa luotua tunnelman siitä, että nyt on tapahtumassa jotain todella tärkeää. Äänenpaino ja kuiskiminen saavat lapset kuuntelemaan”, Sunell vinkkaa.
Tässä verkkoartikkelissa olevat sitaatit ja tiivistykset ovat Pieni on Suurin -lehden 2/2026 haastatteluista ja artikkeleista:
- Lasten katedraalissa toimitaan lasten ehdoilla – Mari Sunellin haastattelu. Teksti Päivi Romppainen
- Muskari kirkossa – Aino-Elina Kilpeläisen haastattelu. Teksti Päivi Romppainen
- Paavalinkirkon lastenpaikka saa uuden ilmeen – Tuija Heinosen haastattelu. Teksti Marjo Suominen
Artikkelikuva Tapani Romppainen
