Mänttä-Vilppulan Moottoripajan ohjaajat yllättyivät iloisesti, kun heidän työnsä palkittiin Vuoden mänttäläinen -tunnustuksella.
Pajan sydämenä toimii nelikko: vastaavat ohjaajat Tero Hattinen (45 v.) ja Hannele Airikka (41 v.) sekä vapaaehtoisohjaajat Jenna Korpinen (19 v.) ja Verneri Siltanen (29 v.). Moottoripajan vahvuus on juuri siinä, että eri-ikäiset turvalliset aikuiset ovat nuoria varten läsnä.
Paja pyörii kokonaan vapaaehtoisvoimin Hannele ja Teron kotipihan tallissa, eikä sillä ole pysyvää rahoitusta.
Pajalla on mahdollisuus korjata omia mopoja ja autoja sekä muita moottorilla toimivia menopelejä. Lisäksi pajalta löytyy yhteisprojektina auto, jolla osallistutaan valtakunnallisen Moottoripajatoiminnan ajoharjoittelutapahtumiin eri puolilla maata. Kesällä osallistutaan myös vesijettitapahtumiin ja pajanuorille järjestetään myös liikunnallisia juttuja kuten uintireissuja ja pesisotteluita.
Peruspajailtojen lisäksi Mänttä-Vilppulan Moottoripaja osallistuu paikallisesti mm. Harrastamisen Suomen mallin toimintaan, 7-luokkalaisten ryhmäytyksiin, Koulujen alun suojatien turvaamiskampanjaan, heijastinkampanjaan ja liikenneturvallisuustyöryhmään.
Miten kaikki alkoi?
Hannele: – Vuonna 2019 Pasi Toivonen LNK:sta rupesi lämmittelemään ideaa. Hän kävi useamman kerran juttelemassa, että voisiko tällainen paja olla hyvä juttu.
Tero: – Mä olin silloin Nuokulla E-menopelivastaavana ja nuoret valitti, ettei mopoileville nuorille oo mitään tekemistä.
Hannele: – Pasi taisi käydä 3–5 kertaa kyselemässä ennen kuin Tero lämpes. Hän sanoi, että kokeilkaa nyt, ja jos tästä ei tuu mitään, niin lopetatte vaan. Nyt tämä naurattaa kaikkia!
Vuoden mänttäläinen – miltä tunnustus tuntui?
Tero: – Yllättävältä!
Jenna: – Tosi kivalta, kun joku huomaa sen työn, jota me tehdään.
Verneri: – On tärkeetä, että toiminta tulee huomatuksi.
Hannele: – Kiitolliselta. Me ollaan tehty tätä nuorten hyväksi ja on hienoa, että se huomataan.
Oliko tunnustus yllätys?
Tero: – Täysin yllätys! Ei kukaan tiennyt. Meiltäkin kysyttiin ehdotuksia muista, mutta ne oli salaa pitäny ylimääräisen kokouksen.
Hannele: – Yhtään ei osattu arvata!
Mitä tunnustus merkitsee?
Tero: – Tulee tunne, että haluaa jatkaa. Joskus on tuntunut, ettei kukaan arvosta.
Hannele: – Tämä työ on usein näkymätöntä, eikä pienellä paikkakunnalla voi kertoa yksittäisiä tarinoita vaitiolovelvollisuuden vuoksi. On vaikea näyttää toiminnan vaikuttavuutta.
Verneri: – Kun toiminta saa huomiota, se tuo myös uusia yhteistyökuvioita. Pienetkin lahjoitukset on meille tärkeitä – olipa kyseessä kuormaliina tai polttoaine.
Jenna: – Niin tai vaikka välipalakeksit. Kaikki otetaan kiitollisuudella vastaan.
Arki pajalla
Verneri: – Ei ole tavallisia päiviä, jokainen on erilainen.
Hannele: – Virallisesti ollaan auki keskiviikkoisin ja torstaisin klo 15–20, lisäksi aikuiset nuoret kokoontuu viikonloppuisin.
Tero: – Todellisuudessa nuoret tulee ja menee oman aikataulunsa mukaan. Aina sattuu ja tapahtuu.
Keitä pajalle tulee?
Hannele: – Laidasta laitaan. Nuorimmat on 5–6-luokkalaisia, suurin osa yläkouluikäisiä ja sitten täällä käy alle 30-vuotiaita aikuisia nuoria.
Jenna: – Nuoret on tosi erilaisista taustoista. Jotkut korjaa omia projektejaan, osa tulee vaan kahville.
Verneri: – Ajoharjoittelutapahtumat vetää paljon porukkaa.
Tero: – Nuoret tekee itse, me vaan neuvotaan ja autetaan. Jos projekti jää kesken, niin sitten se jää.
Hannele: – Joskus vanhemmat luulee, että Tero korjaa heidän vehkeet. Me ollaan jouduttu selittämään, että nuoret tekee itse.
Onko toiminta muuttunut?
Jenna: – On. Nuoret löytävät paikalle yhä enemmän, ja välillä joudutaan jopa rajaamaan, kun muuten oltais täällä yötä päivää.
Nuorten tarinoita
Hannele: – Jokaisella nuorella olisi iso tarina, mutta pienellä paikkakunnalla yksityisyys tekee kertomisesta vaikeaa. Monella on takana haastavia kokemuksia, mutta paja on kaikille avoin. Tänne saa tulla, vaikka olis kuinka mokannut.
Tämän haastattelun lopussa on erään mänttäläisen nuoren tarina, jonka hän itse sanoitti.
Mitä nuoret itse sanovat?
– Yhteishenki. Kisoihin osallistuminen. Se, että saa tehdä omia projekteja ja oppia uutta. Välipala. Mahdollisuus tulla vain olemaan, ilman että täytyy tehdä mitään.
Tulevaisuuden suunnitelmia
Tero: – Täydellisessä maailmassa tää olis palkkatyö. Tämä työllistäis kokopäiväisesti, jos vaan löytyis maksaja.
Hannele: – En osaa sanoa mitään erityistä. Me tehdään jo oikeastaan kaikkea, kunhan pystytään.
Uusia juttuja, joita toivoisitte pääsevänne kokeilemaan?
Hannele: – Jos löytyis rahoittaja, voitais tarjota nuorille ruokaa. Silloin kun saatiin lahjoitusruokaa, nuoret tykkäs tosi paljon.
Verneri: – Simulaattori ois kiva!
Tero: – Joo, muilla pajoilla on. Meilläkin ois sille paikka valmiina.
Miten pajan toimintaa voisi tukea?
Tero: – Taloudellinen tuki ois aina hyvä, mut sitä on vaikea pyytää.
Hannele: – Polttoaine, tarvikkeet ja välipalat on aina tarpeen.
Verneri: – Koska meillä ei oo taustaorganisaatiota, kaikki apu on arvokasta. Joskus tarvitaan renkaita, varaosia tai vaikkapa sammutin.
Tero: – Aina voi kysyä, mitä tarvitaan. Meille voi lahjoittaa kaikkee, mitä vois kuvitella, että
pajalla vois tarvita.
Viesti kaupunkilaisille
Hannele: – Kaikki on tervetulleita. Voi hengailla tai rakentaa projektia, ja apua saa moneen arjen asiaan.
Verneri: – Kaikki ei viihdy joukkueurheilussa, mutta harrastus on tärkeä asia. Moottoripaja on harrastus siinä missä muutkin – ja yhteisö, johon nuoret saa kuulua.
Mikä on parasta Mänttä-Vilppulassa?
Hannele: – Helppo verkostoitua. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntee toisensa.
Verneri: – Kylällä tunnetaan porukkaa, ja se auttaa projekteissa. Koko kylä kasvattaa.
Jenna: – Moottoriharrastuksessa ei tarvitse taistella tiloista. Jos joskus saisi paremman tilan vuokralle, se olisi varmasti kohtuullinen.
Mänttäläinen nuori kertoo omin sanoin tarinansa siitä, miten Moottoripaja vaikutti ratkaisevasti hänen selviytymiseensä vaikeuksien keskellä.
Mun lapsuus oli omalla tavallaan rakastava mutta samaan aikaan todella raskas. Mun perheeseen kuuluu äiti ja iskä sekä vuoden nuorempi pikkusisko. Meillä on aina ollu hyvä tukiverkosto, ja sen myötä omalla tavallaan turvallinen lapsuus. Vanhemmilla oli ja on edelleen alkoholiongelmaa, jota he eivät itse myönnä. Meidät lapsena tavallaan kasvatettiin siihen, että se on normaalia eikä siitä saa puhua, vaikka kotona riidellään ja tapellaan jatkuvasti. Mulla ja siskolla on vain se vuosi ikäeroa, mutta mä oon hoitanut meidät molemmat pienestä asti. En voi sanoa, etteikö meitä olis kasvatettu, vanhemmat
kävi töissä normaalisti eikä arkena ongelmaa oikeestaan ollut. Pelottavia oli ne viikonloput, tiesin että ne lähtee baariin ja hoidan mut sekä siskon nukkumaan. Koska siitä ei ikinä saanut puhua, olin sen kaiken kätkenyt sisälle enkä osannut ees aatella kuinka se vaikuttaa tulevaisuuteen. Mulla oli toisesta luokasta saakka paras kaveri, hengailtiin lähes joka päivä. Ystävyys jatkui läpi ala-asteen ja ylä-asteella päästiin samalle luokalle.
Seiskaluokalla tutustuin Moottoripajaan ja kuulin siitä oikeastaan ekan kerran. Ohjaajat pyörivät silloin koululla pitämässä tunteja ja keskustelemassa nuorien kanssa. He ottivat silloin avosylin vastaan ja sain mennä käymään pajalla. Yhtäkkiä olin siellä joka kerta kun paja oli auki ja tuntu, että ekan kerran ikinä mulla on tervetullut olo ja mua kuunnellaan. Olin käynyt pajalla varmaan vuoden, ja luottamus ohjaajiin oli syntynyt, uskalsin kertoa mitä kotona on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Oli outoa, että mua oikeesti kuunneltiin eikä vain siivuutettu. No ylä-aste sujui hyvin, paja pysyi elämässä mukana ja olin siellä tosi paljon. Oon aina ollut kotihiiri, mutta yhtäkkiä se tuntukin paremmalle paikalle.
Ylä-asteen jälkeen oli aika lähteä toiselle asteelle, mä olin jo pitkään tiennyt että haluan ammattikouluun ja opiskella ammatin. Tässä kohtaa mun tiet erkani koko kaveriporukkaan ja lähdin amikseen, luokalle josta en tuntenut ketään. Kotona ongelmat jatkui, vanhemmiten toki osasi tavallaan selviytyä paremmin ja hoin kuinka mä oon tottunut tähän. Samalla kannattelin siskoa, joka kerta toisensa jälkeen pettyi kun taas vanhemmat retkahti juomaan. Mun piti selviytyä uudesta koulusta ja siitä taakasta sekä samalla kannatella siskoa. Kävin todella pohjalla, kulutin itteni ihan loppuun. Kävin hulluna salilla, tein kouluhommia kävin pajalla sekä koulun ohella sain töitä, joita sitten teinkin joka viikonloppu. Käytännössä täytin mun vapaa-ajan, jotta ei oo aikaa murehtia. Mä en muista amiksen alkuajoilta juuri mitään. Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että tää ei oo todellista, mä en jaksa näin kauaa. Enkä mä jotenkin ees tajunnut, että kaikki saattoi ja johtuikin lapsuudessa tapahtuneista asioista, joita olin vuodet kantanut sisällä. Musta oli Moottoripajalla osa sitä perhettä ja ohjaajatkin alkoi huolestumaan, että nyt ei mene hyvin. Saatoin poiketa siellä, mutta lähdin heti töihin tai treeneihin. Mä en ees muista missä kohtaa tuli se, kun lopetin oravanpyörän – tai siis lähinnä se kun uskalsin avautua ohjaajille pajalla ja ne auttoivat saamaan elämän järjestykseen. Opettelin sanomaan ei töille ja yritin olla ihan vain paikoillaan. Se oli vaikeeta aluks, mutta aloin taas hengailemaan pajalla enemmän, vaikka istuin vain katsomassa mitä muut tekee. Tuntu kuitenkin, että ehkä tää tästä. Siitä tuli mun todellinen turvapaikka, vanhemmat joi tai oli muuten vaan kiireisiä ja kavereita oli pyöreät nolla. Mulla ei ikinä ollu mitään itsetuhoisia ajatuksia, aattelin mun siskoa niin paljon että ei se pärjää ilman mua. Mutta totta puhuen jos, Moottoripajan ohjaajat ei olis saanu sitä oravanpyörää pysähtymään, en tiiä missä olisin.
Nykyään mulla menee pääsääntöisesti hyvin, totta kai on huonoja hetkiä. Mulla on ammatti ja oon oppinu puhumaan asioista. Rakastan mun vanhempia vaikka lapsuus oli mitä oli. Moottoripaja on mulle kun toinen perhe, sinne mä meen kun on paha olla, siellä kuunnellaan.
