Kolmekymppinen oikeusnotaari Wiking Vuori on ollut koko aikuisikänsä kirkon luottamustehtävissä. Seurakuntaneuvostosta hän on päässyt yhtymän päättäviin elimiin, hiippakuntavaltuustoon ja aina huipulle asti, kirkolliskokoukseen.
Kirkon eduskuntaan Itä-Helsingissä asuva Vuori osallistuu “ottamalla toisenlaisen asenteen”. Paljon parjattu parlamentti on hänestä mainettaan parempi keskusteluyhteisö. Siellä esimerkiksi istutaan lounailla myös väittelykumppanien kanssa tutustumassa. Vuoren asenne on, että luottamuselimissä kannattaa keskittyä niihin asoihin, joihin voi vaikuttaa. Sillä tavoin säilyy oma motivaatio ja säästyy voimaa.
“Toimin siellä niin, että vältän omassa puheessani tarpeettomia loukkauksia ja toivon sitä myös muilta”, hän linjaa. Kirkolliskokouksessa hän on myös oppinut ymmärtämään erilaisia seurakuntia.
Arvokeskustelut ovat raskaimpia, koska arvoista ei voi tinkiä
“Suomen ja kirkon sisäiset erot iskevät kirkolliskokouksessa vastaan. Maakuntakirkon todellisuus on erilainen kuin helsinkiläisen”, Vuori kuvailee.
“Arvokysymyksissä erot ovat isoja ja ne ovat myös raskaimpia, koska erilaisia arvoja ei voi sovittaa yhteen, niiden suhteen ei voi tehdä kompromisseja”, hän luonnehtii. Kirkolliskokouksessa vastassa häntä ovat myös käytännön ongelmien erot, jotka ovat olleet hänelle silmiä avaava kokemus.
“Maaseutuseurakunnassa toimintaedellytykset ovat uhattuna siksi että väki muuttaa ylipäätään pois. Meillä on seurakuntia, joissa voidaan pohtia, onko varaa maksaa palkkoja henkilöstölle”, hän sanoo. Hänestä kirkon tämän hetken suurin huolenaihe ei kuitenkaan tunnu olevan vain talous, vaan laajempi yhteiskunnallisen roolin muutos.
Laitoksesta ei haeta vastauksia henkiseen etsintään
“Kirkossa vallitsee kokonaiskirkon tasolla pelko valtion ja kirkon erosta. Ollaan hyvin huolissaan, entä jos sotilasvalassa ei enää ole uskoa mukana. Tähän pelkoon mun on vaikea liittyä. Kuulun sukupolveen, jossa uskonto ei kuulu maallisen yhteiskunnan rakenteisiin. ”Pelko leimaa keskustelua muutenkin,” Vuori sanoo.
”Kirkon aseman muutos nähdään uhkana ja pidetään kiinni tiukasti vanhoista virkamiesrooleista, vaikka oikeasti voitaisiin keskustella siitä, onko väestökirjanpidon tehtävät enää mielekäs uskonnollisen yhteisön tehtävä. Yleinen asenne on se, että suhtaudutaan huolestuneesti tulevaisuuteen ja nyt jo tapahtuviin muutoksiin. Muutosta pelätään, pyritään hidastamaan ja estämään. Jos keskitymme sanomaan väistämättömille muutosvirroille vain koko ajan ei, sekään ei ole erityisen hedelmällistä.”
Vuoren mielestä kirkon perinteinen rooli valtion viraston tehtäviä hoitavana laitoksena sopii huonosti yhteen sen kanssa, että se voisi vastata nuorten henkiseen etsintään, jota on paljon.
“Kun pohtii uskonnollisia kysymyksiä, on ehkä vähän vaikea samastua virastoon”, hän toteaa.
“Jos puolustamme kirkkoa virastona, saatamme menettää kirkon hengellisenä yhteisönä. Painopiste saisi olla enemmän siinä, että rakennetaisiin hengellistä yhteisöä ja keskityttäisiin vähemmän siihen, mikä on kirkon asema yhteiskunnassa.”
Viraston roolin voisi jättää?
Vuoren mielestä luopuminen roolista valtion virastona voisi tehdä kirkolle hyvää. Ainakaan muutoksen vastustaminen ei ole fiksua.
“Onko kirkossa valittu taistelut oikein?” hän pohtii.
Yhtenä esimerkkinä Vuori pitää suosittua kysymystä Suvivirren tai Enkeli taivaan- virren laulamisesta koulussa.
“En vastusta virren laulamista koulussa, mutta jos meidän ainoa kiinnikkeemme lapsiin on se, että yritämme saada väkisin koulujen juhlaan yhden laulun, onko se pikemminkin vieraannuttava elementti.”
Vuori työskentelee valtion virkamiehenä. Hän on nähnyt, miten lainsäädännön asettamat vaatimukset julkishallinnolliselle kirkolle myös ovat kaksitoista vuotta kasvaneet kasvamistaan. Virkamiesten ja luottamushenkilöiden taidot eivät ole kasvaneet samassa suhteessa. Päätösten valmistelu on joskus puutteellista, koska ei ole osaamista. Vuoren resepti on luopuminen valtion viraston asemasta.
“Kirkossa näkee sellaisia valmisteltuja päätöksiä, jotka eivät menisi koskaan muualla julkishallinnossa läpi”, hän sanoo.
Hän muistuttaa, että hyvä hallinto voi olla myös yksityistä, mutta sille ei tarvitse asettaa samoja laatuvaatimuksia samalla tavoin kuin julkishallinnossa.
“Esittelijän on helppo järjestää niin, että luottamushenkilöillä ei ole vaihtoehtoja. Esimerkiksi jätetään selvittämättä vaihtoehtoja, jolloin päätös on tehty niukalla taustatiedolla ja rajallisilla näkökulmilla. Kirkkoherran työ voi myös olla hyvin yksinäinen”, hän pohtii.
Liian monta kerrosta hallintoa
Vuori on nähnyt vaikuttajana viisi kerrosta hallintoa, paikallistasosta kirkolliskokoukseen. Hiippakuntavaltuustolla on valtaa henkilövalintoihin ja yhtymässä päätetään seurakuntien rahoituksesta. Hän näkee, että hallintoa on tulevaisuudessa karsittava viidestä kolmeen.
“Käytännnössä viisitasoinen hallinto tulee siitä, että on seurakunta, rovastikunta, yhtymä, hiippakunta, kirkkohallitus ja kirkolliskokous. Malli ei toimi, se on liian moniportainen.”
Hän uskoo, että tultaisiin toimeen seurakunnan ja kokonaiskirkon tasoilla, mutta muutos tulee viemään vuosikymmeniä, ennen kuin väliportaat jäävät historiaan.
Nuorten aikuisten toiminnan puute on pullonkaula
Vuori uskoo, että nuorten aktiivisuuden lisäämiseksi tarvittaisiin selvä muutos siinä, miten seurakunnat tavoittavat alueelleen muuttavat opiskelijat.
“Nuoria halutaan eri elimiin mukaan, koska se nähdään tulevaisuuden toivon merkkinä. Nuoret ovat merkki siitä, että tulevat sukupolvet ottavat vastuuta kirkosta. Nuoria on ihan melko helppoa saada ehdokkaiksi ja läpikin, mutta kun tulee toisen asteen opinnot ja muutto, emme saa koppia toiselle paikkakunnalle muuttavista, ja muutossa vaalikelpoisuus menee”, hän kuvaa.
“Nuorten luottamushenkilöiden kysymys ratkeaa siinä kun ratkaisemme kysymyksen siitä, miten saadaan muutenkin nuoret aikuiset kiinnostumaan seurakunnan toiminnasta”, hän sanoo. Pitäisi vain ensin seurakunnan kiinnostua nuorista aikuisista.
Teksti: Salla Ranta
Artikkeli on julkaistu Villi-lehden numerossa 1/2022
